MINTUN ja PIMUN SEIKKAILU vuonna 1998

Kaikki alkoi koiralenkistä. Olin tullut yövuorosta kotiin klo 7.00 ja mennyt nukkumaan. Äiti ja koirat heräilivät kohta tuloni jälkeen ja Äiti ajatteli, että lähtee koirien kanssa pitkälle metsälenkille Toivion metsään, jossa siihen aikaan paljon lenkkeilimme, jotta saisin nukkua rauhassa.

Koin kuitenkin karmaisevan herätyksen klo 9.00, kun Äiti tuli minua herättelemään, kertoen että kaksi koirista Minttu ja Pimu olivat karanneet metsään. Ei muuta kun äkkiä vaatteet niskaa ja metsään koirien perään. Koirat olivat vapaana, kuten aina ja kaikilla siihen aikaan siellä ”koirapoluilla”.

Meillä oli silloin 4 koiraa, kaksi aikuista Sissi ja Wanda ja niiden tyttäret Minttu (1,5v.)ja Pimu(1v). Tutulla lenkkipolulla koirat kulkivat jonkinmatkaa edellä ja kävivät välillä aina kurkkimassa, että tullaanko sieltä vai ei. Nytkin koirat olivat edellä ja yhtäkkiä kuului karmaiseva rääkäisy ja korvia vihlova uikutus, sellainen jolloin tietää, että nyt sattui ja pahasti. Emät Sissi ja Wanda palasivat polkua pitkin Äidin luokse ja jäivät siihen, mutta Minttu ja Pimu kiitivät ohjuksen lailla Äidin ohi kadoten metsään. Ei auttanut huuto, eikä puhe, kun koirat katosivat näkyvistä. Rääkäisyn syy löytyi myös, polulla oli tullut vastaan kaksi vierasta koiraa, toinen oli labradori ja toinen se vihainen oli dobermanni, joka oli puraissut Pimua. Minttu ilmeisesti vain pelästyi Pimun huutoa niin että lähti paniikissa juoksemaan karkuun Pimun kanssa. Nämä vieraat koiran ohjaajat kehottivat Äitiäni palaamaan samoja jälkiä takaisin kotiin, että kyllä koirat sieltä matkan varrelta löytyisivät. Ei löytynyt koiria, ei merkkiäkään siitä mihin olisivat menneet. Silloin Äiti päätti tulla herättämään minut auttamaan etsinnöissä.

Lähdimme saman tien metsään, mukanamme makupaloja. Metsässä kulkiessamme kohtasimme muita koiranulkoiluttajia, jotka mielellään ryhtyivät meitä auttamaan. Meitä oli ehkä kymmenkunta henkilöä koiria etsimässä ympäri metsää, eikä kukaan nähnyt niistä vilaustakaan.

Kello tuli 12, väsyneenä ja hiestä märkänä lähdimme kotiin vaihtamaan vaatteita ja syömään jotakin. Soittelin VR:lle olisiko ilmoitettu junan alle jääneitä eläimiä, mutta ei ollut. Palasimme metsää klo n.13.20, autoa pysäköidessämme metsästä juoksi eräs tuttu koiranulkoiluttaja, joka kertoi, että ilmeisesti toinen koirista on löydetty ylikulkusillan alta junaradalta. Lähdin katsomaan oliko kyseessä meidän koira, ja olihan se meidän Pimu, junan alle jääneenä ja pahasti runneltuna. Kannoin elottoman ruumiin autoon, jossa Pimun emä Wanda katsoi ja haisteli ”lastansa” ja nosti kuononsa taivasta kohti ja kajautti ilmoille sydäntäsärkevän ulvonnan.

 Ajattelimme että Minttukin on jäänyt junan alle, koska ne yhdessä kulkivat, mutta olisi vaan kulkeutunut kauemmas. Äiti lähti toisen etsijän kanssa kulkemaan radanvierustaa Tampereelle päin ja minä menin Helsinkiin päin. Kuljimme monta kilometriä, mutta Mintusta ei näkynyt jälkeäkään. Palasimme takaisin metsään mukanamme makuualustoja ja ruokaa. Saimme avuksemme jälkikoirankin, mutta sekään ei tuottanut tulosta.

Kello 18 sain puhelinsoiton, että ruskea pikkukoira oli nähty erään kerrostalon rappukäytävän syvennyksessä, mutta se ei ollut antanut ottaa itseään kiinni, vaan oli taas lähtenyt karkuun, matka kulki nyt kuitenkin kotia kohti. Hyvä, yksi vaaranpaikka; junarata oli nyt ylitetty. Matkanvarrella oli kuitenkin vielä yhden ison tien ylitys ennen kotipihaa. Kävelimme tien vartta pitkin varmana siitä, että koira oli jäänyt auton alle ylittäessään vilkasliikenteistä tietä. Emme löytäneet koiraa tien laidoilta. Kotiin palasimme illalla klo 23.00, väsyneinä ja toivottomina. Talomme takana oli pieni metsikkö, ja ajattelin käydä vielä varmuuden vuoksi siellä huutelemassa, huusi monta kertaa Minttuu…, Minttuu.. tule tännee… ja yhtäkkiä lampun valossa liikahti jotain, toivo heräsi ja huusin entistä lujemmin Minttuu.. Minttuu.. metsän pimeydestä syöksyi pieni tärisevä koira syliini. Voi sitä riemua ja niitä onnen kyyneleitä. Minttu näytti olevan päälisin puolin kunnossa, myös eläinlääkäri vahvisti asia. Kesti kuitenkin kolme kuukautta ennen kuin Minttu oli taas entisensä niin fyysisesti kuin psyykkisesti ja aina sitä kauhistutti junan ääni ja kovat kolaukset, kuten jääkiekkokaukalon lämäykset, olisivatko niistä palautuneet mieleen sen kauhean päivän kokemukset. Tämän tapahtuman jälkeen huomasin, että vierailla lenkkipoluilla kulkiessamme Minttu ikään kuin tarkkaili ympäristöään enemmän ja painoi mieleensä polun takaisin kotiin.

Tässä ikävässä tapahtumassa menetimme rakkaan Pimu–koiramme ja Mintun parhaan kaverin.

Kiitos Pimu siitä lyhyestä ajasta, jonka jaoit kanssamme ja kiitos Mintulle joka löysi tien kotiin.